Väite: viihdettä ladataan vertaisverkoista, koska se on ilmaista

Tässä esseessä esitän vasta-argumentteja yleiselle käsitykselle siitä, että musiikkia, TV-sarjoja ja elokuvia ladataan vertaisverkoista ennen kaikkea, koska se on ilmaista. Esseessä käytetään termiä viihde kun käsitellään sekä musiikkia, TV-sarjoja että elokuvia yhdessä. Esseessä esitettävät ajatukset perustuvat pääasiassa www:n eri keskustelupalstoilla käytyihin keskusteluihin.

Viihteen lataus vertaisverkoista on viime vuosina ollut voimakkaassa kasvussa. Miksi siis yhä useammat henkilöt hakevat viihdettä P2P-maailmasta? Tärkeimmät syyt lienevät helppo saatavuus, laaja valikoima ja hyvä laatu. Viihdettä saa omalle koneelleen muutamalla klikkauksella, valikoimasta löytyy kattavasti niin kuumimmat uutuudet kuin vanhat klassikotkin ja laatu on riittävän hyvää. Usein samasta tuotteesta on saatavilla erilaatuisia versioita. Musiikkipuolella tämä ei ole niin olennaista, sillä bittinopeuden kasvaessa yli 192 kbps, ei ihmiskorva juuri huomaa eroa, ja käytännössä kaikki laitteet pystyvät toistamaan näitä bittinopeuksia. Elokuvien ja TV-sarjojen puolella kuvan resoluutiolla ja sillä onko ääni vain stereona vai esimerkiksi Dolby 5.1:nä on enemmän merkitystä. Käyttäjä haluaa parasta mahdollista laatua, jota hänen käyttämänsä päätelaite pystyy toistamaan. Laatuun liittyy myös eri käyttöjärjestelmiin ja ohjelmistoihin yhteensopivien pakkausmenetelmien käyttö, mikä tällä hetkellä tarkoittaa musiikkipuolella MP3:sta ja videopuolella XVID:iä.

Muitakin syitä viihteen lataamiseksi vertaisverkoista löytyy. Viihdetuotteen lataaminen kovalevylle tai ylipäätään käytetyn laitteen muistiin mahdollistaa tuotteen katselun tai kuuntelun haluttuna ajankohtana. Moni esimerkiksi haluaa ladata useamman jakson jostain TV-sarjasta ja katsoa ne sitten peräkkäin. Toisaalta joskus ei edes ole laillista keinoa tuotteen hankkimiseksi. Näin voi olla joidenkin harvinaisempien musiikkikappaleiden tai elokuvien kohdalla, mutta ennen kaikkea tämä pätee TV-sarjoihin. Tyypillisesti Yhdysvalloissa esitettävät televisiosarjat tulevat muualla, kuten Suomessa, televisiossa esitettäviksi viiveellä, joka voi olla puolesta vuodesta useampaan vuoteen. DVD-julkaisujakin saa keskimäärin odottaa noin puoli vuotta. Kuitenkin läheskään kaikki TV-sarjat eivät edes päädy esimerkiksi Suomen televisioon tai DVD-julkaisuiksi. Internet, jossa TV-sarjoista keskustellaan, on kuitenkin globaali media. Jos et pysty seuraamaan TV-sarjoja samaan tahtiin kuin niitä ensimmäistä kertaa maailmassa, eli tyypillisesti Yhdysvalloissa, esitetään et myöskään pysty osallistumaan keskusteluihin kyseisestä sarjasta muuta kuin oman maan ihmisten kanssa. Televisiosarjojen kohdalla jotkut pitävät hyvänä puolena myös sitä, että vertaisverkoissa saatavilla olevista versioista on mainokset pätkitty pois. Levy- ja elokuvayhtiöiden propagandaan uskoville siis ehkä hieman yllättäen ilmaisuus ei ole kovinkaan olennainen syy viihteen lataamiseksi vertaisverkoista. Ihmisillä on yleisesti ottaen hyvä moraali ja monet olisivat valmiita maksamaan vastaavantasoisesta palvelusta, jos siihen olisi mahdollisuus, sillä ihmiset ymmärtävät, että viihteen tekemiseen tarvitaan rahaa, joskaan ei tosin välttämättä niin paljon kuin hollywood-elokuviin ylipalkattuine näyttelijöineen ja ylikalliine erikoistehoisteineen.

Myös ekologista näkökulmaa voidaan korostaa, vaikka se harvemmin tuleekin esille vertaisverkkojakelun etuja mietittäessä. Miksi kerätä hyllyt täyteen fyysisiä CD- tai DVD-levyjä, joista suurta osaa ei edes käytetä useammin kuin kerran? Mitkä ovat valtavia määriä tuotettavien CD- ja DVD-levyjen valmistus- ja rahtikustannukset niin taloudellisessa kuin ekologisessa mielessä? Joku voisi rinnastaa tämän paperittomaan toimistoon ja elektroniseen kirjaan, joista kumpikaan ei ole onnistunut, mutta CD- ja DVD-levyt eroavat näistä sillä, että siinä, kun paperi on jo itsessään väline, josta luetaan, CD- ja DVD-levyt ovat vain tallennusmateriaali ja niiden sisältämää viihdettä esimerkiksi katsotaan televisiosta tai kuunnellaan CD-soittimesta. Nykyään esimerkiksi musiikin kuunteluun käytetään paljon USB-liitäntäisiä MP3-muistitikkuja, jolloin CD-levyllä ei ole tarvetta edes päätelaitteen kannalta. Myös elokuvia voidaan katsoa suoraan esimerkiksi tietokoneen tai digisovittimen kovalevyltä. Vaikka paperiton toimisto ei yleisellä tasolla ole toteutunut, niin levytön koti voisi toteutua.

Mitä viihdeteollisuus on sitten pyrkinyt tekemään tilanteelle? Toistaiseksi sen ainut lähestymistapa on ollut pyrkiä itsepäisesti estämään ja hankaloittamaan vertaisverkkojen käyttöä viihteen jakeluun. Se on aktiivisesti lobannut lakeja, jotka kriminalisoivat vertaisverkkojen käytön viihteen välittämiseen ja nostanut näiden lakien myötä oikeusjuttuja eri tahoja vastaan. Se on pyrkinyt hankaloittamaan tiedostojen latausta vertaisverkoista panemalla tarjolle valetiedostoja, jotka ovat samannimisiä kuin oikeat tiedostot, mutta jotka sisältävät muuta dataa tai joiden lataus ei koskaan tule valmiiksi. Se on selvittänyt yksittäisten käyttäjien IP-osoitteita esim. BitTorrent-trackereilta ja ottanut yhteyttä näiden henkilöiden internet-palveluntarjoajiin ja pyytänyt sulkemaan näiden käyttäjien internet-yhteyden väliaikaisesti. Vasta viime aikoina viihdeteollisuudessa on alettu ymmärtämään internetin merkitys jakelukanavana lähinnä Applen iTunes Music Storen menestyksen myötä. Kyseinen verkkokauppa myy nykyään niin musiikkia, elokuvia kuin TV-sarjoja. Sen suosiota sopii ihmetellä yhä enemmän, kun ottaa huomioon, että sen valikoima ja laatu on yleisesti ottaen merkittävästi heikompi kuin vertaisverkoissa. Ehkä ihmiset siis todella haluavat maksaa viihteestä myös internetissä, jos siihen vain on olemassa jokin tapa.

Mitä viihdeteollisuuden sitten pitäisi tehdä? Vertaisverkkojen käyttäjissä olisi valtava potentiaali siirtyä kansallisesta markkina-alueesta globaaleille markkinoille, jos vain löydettäisiin sopivia ansaintamalleja, joilla P2P-teknologiasta voitaisiin hyötyä sen sijaan, että se nähdään yksipuolisesti pahana asiana. Ainakin seuraavia ansaintamalleja on jo jossain määrin kokeiltu: yksittäisestä tuotteesta veloitus, datamäärästä veloitus ja kiinteä hinta tietylle ajanjaksolle. Yksittäisestä tuotteesta voidaan veloittaa, kuten iTunes Music Storessa, jossa esimerkiksi yksi TV-sarjan jakso maksaa 0,99-1,99 dollaria, datamäärästä voidaan veloittaa, kuten AllOfMP3:ssa tai sitten voidaan käyttää esimerkiksi kiinteää kuukausihintaa, kuten brittiläinen PlayLouder internetpalveluntarjoaja. Näistä iTunes Music Store ja AllOfMP3 eivät siis käytä P2P-teknologioita, vaan ainoastaan tarjoavat tiedostoja omilla palvelimillaan. Musiikkipuolella tämä voi vielä toimiakin, mutta videotiedostojen koko on niin paljon suurempi, että P2P-teknologiat tarjoavat skaalautuvamman ratkaisun. Brittiläinen PlayLouder palveluntarjoaja hyödyntää siis P2P:tä. Se on tehnyt sopimuksia levy-yhtiöiden (mukaan lukien Sony-BMG) kanssa, joiden myötä sen asiakkailla on oikeus jakaa keskenään mitä tahansa näiden levy-yhtiöiden musiikkikappaleita (niin uusia kuin vanhoja) missä tahansa tiedostoformaatissa mitä tahansa tiedostonjako-ohjelmaa käyttäen ja minkä laatuisena tahansa. Palveluntarjoaja seuraa liikennettä ja lähettää levy-yhtiöille tiedon siitä kuinka paljon sen kappaleita on vaihdettu sekä osan asiakkaiden maksamista liittymämaksuista. Liittymämaksu ei ole juuri muiden operaattoreiden liittymämaksuja suurempi. Toinen brittiläinen palveluntarjoaja NTL on puolestaan päässyt sopimukseen BitTorrent-verkkoa hyödyntävän videopalvelun aloittamisesta. Myös Time Warner kokeilee tänä keväänä P2P-jakelutapaa Keski-Euroopassa.

Käyttäjän kannalta toimivimmalta ratkaisulta vaikuttaisi kohtuulliseen kiinteään kuukausimaksuun, esimerkiksi 70 €, perustuva järjestelmä. Tällä pitäisi saada nykyisen vertaisverkkojärjestelmän helppo saatavuus, laaja valikoima ja hyvä laatu (eri laitteisiin kohdennettuja versioita) ja mahdollisesti laadukkaita tekstityksiä ja RSS-feedin tyyppisiä push-ratkaisuja. Miten maksu sitten kohdennettaisiin tekijänoikeuksien haltijoille? Nykyisin kokeiltavat ratkaisut perustuvat ennen kaikkea vertaisverkoissa siirtyvään datamäärään, mutta tämä asettaa tiettyjä teknisiä haasteita (miten tunnistetaan mikä musiikkikappale, elokuva tai TV-sarja mikäkin tiedosto on) ja antaa mahdollisuuksia väärinkäytöksille. Parempi ratkaisu olisi mielestäni antaa jokaisen käyttäjän päättää keille artisteille, elokuville tai TV-sarjoille ja missä suhteessa haluaa kunkin kuukausittaisen osuutensa jakaa. Tämä toteuttaisi myös ns. try-before-you-buy-mentaliteettia eli käyttäjä maksaisi ainoastaan siitä viihteestä, josta pitää, eikä kaikesta kokeilemastaan. Monet käyttäjät itse asiassa toteuttavat tätä toimintatapaa jo nykyään. He lataavat vertaisverkoista kokeiltavakseen erilaisia musiikkikappaleita, elokuvia ja TV-sarjoja ja niistä, joista pitävät, tilaavat CD- tai DVD-levyjä tai käyvät konserteissa tai elokuvateattereissa. Vaikka tämä toimintamalli on lainvastaista, pitävät käyttäjät sitä moraalisesti oikeana, mikä herättää kysymyksen siitä mikä lainsäädännön tarkoitus loppujen lopuksi onkaan: heijastaa ns. kansan oikeudentajua vai suojella suuryritysten etuja?